Suomi ei ole sekulaari valtio

Muistan joskus saaneeni lisäpisteen yläasteen uskonnonkokeessa, kun kirjoitin esseevastauksen loppuun, että ”Suomi on sekulaari valtio”. Ja kai minä uskoin niin ihan aidosti, olivathan tuota poliitikotkin televisiossa julistaneet. Vähänpä minä itse asiassa tiesin.

"Ensimmäisinä ja räikeimpinä epäkohtina nousevat esiin kirkkojen (evl. ja ort.) veronkanto-oikeus, sekä niiden ikioma palanen yhteisöverosta (kahden ja puolen prosentin luokkaa)."

Suomi ei ole kovin kristillinen valtio, verraten ainakin Yhdysvaltoihin ja ottaen huomioon ns. tapakristillisyyden huomattavuuden kirkon jäsenten keskuudessa. Mutta aina näin ei ole ollut. Esimerkiksi uskonnonvapautta alettiin ajaa Suomessa jo vuonna 1903 Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen toimesta. Heidän ohjelmassaan luki tällöin:

Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisäiset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava koulusta.

Ateisteille täydet kansalaisoikeudet antava uskonnonvapauslaki tuli voimaan vasta 1922. Sattumalta seuraavana vuonna kirkko alkoi periä kirkollisveroa jäseniltään. Suunnilleen tuosta vuodesta lähtien kirkko on ollut hitaalla, mutta melko varmalla matkalla irti valtiosta.

Vuonna 2007 Euroopan unioni antoi parlamentaarisessa yleiskokouksessaan suosituksen ”Valtio, uskonto, sekularismi, ihmisoikeudet”, jossa se toteaa valtion ja kirkon eron kuuluvan Euroopan yhteisiin arvoihin.

Suomi ei ole läheskään mikään sekularisaation ihmemaa, ei lähellekään. Verrattuna Ranskan ”Laïcitéen” (ransk. ”laïcité” = suom. ”tunnustuksettomuus”), Suomi jää auttamattomasti maaksi, jonka oven välissä on iso kirkollinen saapas.

Suomessa on nimittäin valtionkirkko (kaksi, itse asiassa). Kirkko itse alkoi kutsua itseään saksalaisilta protestanteilta omaksutulla termillä ”kansankirkko”, koska valtionkirkko rikkoo perustuslakia. Sanan muuttaminen ei ole kuitenkaan muuttanut kirkon asemaa Suomessa.

Todellakin, jos tavoitteena on kirkon ja valtion erottaminen, Suomella on paljon töitä tehtävänä. Ensimmäisinä ja räikeimpinä epäkohtina nousevat esiin kirkkojen (evl. ja ort.) veronkanto-oikeus, sekä niiden ikioma palanen yhteisöverosta (kahden ja puolen prosentin luokkaa). Yhteisöveroa maksavat yritykset ja yhdistykset, ja ne joutuvat maksamaan tätä kautta myös kirkolle.

Toinen epäkohta on koulujen uskonnonopetus. Kouluissa on pakollista uskonnon opetusta, joka suosii vahvasti ainakin kristinuskoa. Monesti uskontokasvatuksenkin nimellä kulkeva uskonnon opetus aloitetaan jo päiväkoti-iässä ja se jatkuu koko peruskoulun ajan. Elämänkatsomustietoon saa siirtyä vain, jos ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Perusopetus- ja lukioilaeissa esiintyvä, varsin paljastava käsite ”tunnustuksellinen uskonnonopetus” korvattiin vasta vuonna 2003 käsitteellä ”oman uskonnon opetus”. Suomen uskonnon opetus uhmaa perusopetuslainsäädäntöä, jonka mukaan perusopetus on uskonnollisesti tunnustuksetonta, sillä se on suoraan sidottu oppilaan uskonnolliseen tunnustukseen. Esimerkiksi alakoulussa opetus keskittyy oman uskonnon opettamiseen ja selittämiseen. Tämä sisältää uskonnon oppien ja dogmien lähes poikkeuksetta kritiikitöntä opetusta. Usein vasta yläkoulussa saa oppilas kosketuksen muihin uskontoihin ja erityisesti oman uskonnon suhteesta muihin.

"Usein vasta yläkoulussa saa oppilas kosketuksen muihin uskontoihin ja erityisesti oman uskonnon suhteesta muihin."

Suomen Vapaa-ajattelijat eivät älähtele siis turhasta. Ja vielä on mainitsematta sellaiset asiat kuin kirkon yksinoikeus hautaustoimeen (mikä pitäisi olla kuntien tehtävä), se että kilpailu hautaustoimessa on lailla estettu, valtio kustantaa pappien koulutuksen, ja uskontokunnat pitävät hallussaan valtiolle kuuluvia toimenpiteitä, kuten oikeuden vihkiä avioliittoon.

Kärkkäimmät kriitikot ovat valmiita huomauttamaan, että sekulaari valtio on vasta silloin, kun laissa ei mainita yhtäkään uskontoa erikseen. Suomessa mennään päinvastaiseen suuntaan ja meillä on ikioma kirkkolaki.

Korostan vielä: eron täytyy olla molemminpuolinen. Kirkko pitää näppinsä erossa yhteisöverosta, veronkanto-oikeudesta, niin valtio pitää näppinsä irti kirkon sisäisistä asioista, kuten esimerkiksi siitä, pitääkö kirkon vihkiä homoja.

Sekularisaatiosta meuhkaaminen on tärkeää ihan tasa-arvokysymyksenä. Niin kauan kuin eri uskontokunnat tai niin kuulumattomat seisovat eri korkuisilla jalustoilla yhteiskunnassa, ei voida puhua tasavertaisesta yhteiskunnasta. Jokaisen on oikeus kuulua yhteiskuntaan, joka on tasavertainen.

Esa Turkulainen