Ecce homo

Voi tämän maailman menoa! Ei voi tuntea kuin halveksuntaa kaikkea turmeltuneisuutta kohtaan jota aikamme leimuaa. Yhteiskunnassamme on ikään kuin salaa muodostunut yleisen hyväksynnän ilmapiiri luonnottomuuden liputukselle. Tämä lippu on nyt liehunut jopa Linnanjuhlissa – nuo luomiselle lainkuuliaan lajin luopiot astelivat siellä hymysuin hyväksyntää hakemaan! Eikä kyseessä ole vain aikuisen väestön ongelma. Jo pienestä asti meitä kannustetaan sietämään matematiikkaa – liian, liian monet aloittavat jo nuorena. Vitsa ei noin vaan takaisin väänny – pian kehuskellaan Facebookissa kuinka vedetään päät täyteen vektoreita. Saatetaan myös viettää koko yö tangentiaalisen kiihtyvyyden parissa ja aamulla sitten vannoa kärsien katkoa moisesta, vaikka taas hetken kuluttua ”tila” toitottaa toista.

"Saatetaan myös viettää koko yö tangentiaalisen kiihtyvyyden parissa ja aamulla sitten vannoa kärsien katkoa moisesta"

Oikeastaan voidaksemme kylliksi käsittää tällaisen mädäntyneisyyden laajuutta meidän on katsottava pitkälle historiaan. Jo Antiikin Kreikassa, tuossa pinnallisen puhtauden pesässä, voimme havaita huolemme hiivasienen. Siellä haureus kukoisti ihmisten keskuudessa: ovatpa meille jopa säilyneet kuuluisan filosofin aihetta kultaavat kirjoitukset. Mutta missä Pythagoras asetti peruskiven, siinä ovat nyky-yhteiskunnan toimijat yhtä lailla jo ryhtyneet rakentamaan rappusia yläkertaan. Liekö enää edes työpaikkaa, jota tavoitellessa tällainen elämäntavallinen seikka jätettäisiin omaan arvoonsa?

Julkisillakaan paikoilla ei voi välttyä asialla mässäilyltä. Siellä sitä bussissa istutaan avoimesti vieri vieressä elämöiden ja otetaan taskusta – laskinta. Mielestäni näin laajamittaisessa ilmiössä ei voikaan olla kyse muusta kuin Uuden Maailmanjärjestyksen ajamisesta. Sillä eihän nyt sellainen voi olla luonnollista, mistä ei pidä!

Justus Pitkänen